MUSIIKISTA JA KAUNEUDESTA

Isäni äidin isä kuuluu olleen isoääninen mies, joka 1800-luvun loppuvuosina toimi Evijärven seurakunnan lukkarina siihen saakka kun hänen todettiin sairastuneen entisaikaan soimanneiksi sanotulla ammatinharjoittajaryhmällä melko yleisesti esiintyneeseen morbus gravis vinolenti -nimiseen tautiin ja hänen oli pakko - kuten tavataan sanoa - omasta pyynnöstään vetäytyä vastuunalaisesta tehtävästään seurakunnan palveluksessa.

Musiikki on kuitenkin seurannut hänen perillisiään kuin sinivalas sillilaivaa. Isoäitini seitsemissäkymmenissä kontrabassoksi muuttunut ääni, jolla hän saatteli naapureita ja sukulaisia taivaan iloon, kuului ja erottui kesäsunnuntaisin tyynen Kirkkojärven yli kilometrien päähän kuin vettä vaan. Hänen poikansa, minun isäni, puhalsi suojeluskunnan torvisoittokunnassa B-kornettia ja lauloi 1930-luvulla iskelmiä tamperelaisessa Cenno ‑nimisessä yhtyeessä. Veljeni soitti nuoruudessaan haitaria tanssikeikoilla ja kesäisin Näsijärvellä edelleenkin kulkevassa Tarjanne­höyrylaivassa. Poikani on bassokitaransa kanssa musisoinut useankin yhtyeen takapiruna.

Minä olen laulanut parissa mieskvartetissa, kahdessa mieskuorossa, "Tulisuudelmaa" muutamalla tanssikeikalla ja Merikantoa Oriveden kansanopiston kuoron solistina. Samasta oppilaitoksesta sain musiikkistipendin, luultavasti siksi, että musiikkitirehtööri Aarne Vainion järjestämässä musiikkitietokilpailuissa voitin Opiston musiikinopettajan yhdellä pisteellä. (Voittoni salaisuus, jonka voin paljastaa vasta nyt, 57 vuoden kuluttua, on piillyt siinä, että Opiston laulunopettaja oli todellinen musiikkimies, joka ei kiinnittänyt laulujen sanoittajiin siinä määrin huomiota kuin pöytälooraprosaisti minä.)

Kuuntelijana olen ollut paljon kelpuuttava, nuoruudessa kuitenkin sodan jälkeen Suomeen tulleen ja sukupolveni tunnusmusiikiksi muotoutuneen jazzin (Ella, Armstrong, Goodman, Miller, Olli Häme, Synnöve Rehnfors) diggaaja - osittain luultavasti senkin takia, että marsseihin, Malmsteniin, Lili-Marleeniin, Ericaan ja Kaarinaan tottuneen edellisen, siis sotasukupolven, korvissa lähes suoranaiseen riettauteen houkutteleva jazz taisi ainakin aluksi tuntua vähän kuin vihollismusiikilta vaikkei ihan Tampereellakin kohta sodan jälkeen vierailleelta Puna-armeijan kuorolta kuulostanutkaan.

Oli miten oli, "mussiikin pittää olla kaanista", sanoi Stockhausenia kuunneltuaan Tampereen kamarimusiikkiseuran puheenjohtaja Ensio Paunu, jonka harrastus musiikin lisäksi oli Savonmuan kiel puhuminen tamperelaisten iloksi.

Kaaneuvesta visusti sammoo mielpuolta olevana: Hannu Salama

Helsingissä huhtikuussa 2015
Hannu Salama

...

PISPALAN GRIOT

Kun kirjoitan tätä Helsingin Lauttasaaressa 2015 on kulunut 50 vuotta Juhannustanssien ilmestymisestä ja sitä seuranneesta oikeudenkäynnistä. Taiteellinen sananvapaus on tänä päivänä toisella tolalla (vaikkakin sama arkaainen jumalanpilkka-pykälä löytyy edelleen Suomen laista). Osittain siksi minäkin saan täällä soittaa suutani pelkäämättä sen pahempia seuraamuksia.

Minun omat tekemiseni kumpuavat afroamerikkalaisesta perinteestä, jonka alkulähde on Länsi-Afrikassa, eteläisen sahelin heimokulttuureissa. "Griot" tai "djeli" on runonlaulaja, jutuniskijä, yhteisön muisti ja tiedotusväline - siis kuin tiedostava räppäri tai esihistoriallinen hannusalama. Kaikissa kulttuureissa on tämä sama hahmo, bardi jolla on tuo sama tehtävä: joku joka muistaa vanhat viisaudet ja kertoo uudet uutistapahtumat.

Rap-ilmaisu otti nykyisen muotonsa 70-luvun alkupuoliskolla New Yorkin esikaupunkialueilla. Sille antoivat suunnan kansalaisoikeustaistelun rytmit ja Gil Scott-Heronin kaltaisten runoilijoiden säkeet. Ne taas olivat samaa virtaa Langston Hughesin, Harlemin renesanssin ja beatnikkien kanssa.

Hannu ja Hepa Halme yhtyvät tällä levyllä tähän samaan suureen virtaan. Ainoana erona on se, että nämä sävelin ja rytmein siivitetyt sanailut nousevat puuvillapeltojen sijaan Kymenlaakson mullista, kohoavat kivikoista Pispalanharjun pohjoisrinteeltä suoraan suomalaiseen kollektiivitajuntaan.

Ja Pispalan griotin kynä on terävämpi kuin koskaan.

Helsingissä huhtikuussa 2015
Karri Miettinen aka Paleface

...

AURINGONNOUSUN TALOSTA HELVETIN KUUSEEN

Niin kuin usein käy tämäkin projekti alkoi kuin varkain. Postiluukustani putosi yllättäen ja pyytämättä nippu tekstejä joiden epäselvällä käsialalla kirjoitetussa saatekirjeessä oli joku kryptinen lausahdus. Hetken papereita selattuani minulle valkeni, että ne olivat Hannun sanataidetta. Koska edellisestä yhteisestä hankkeestamme (Hepa Halme: Prospektrum, TUM-A CD 004, 2012) oli kulunut varsin vähän aikaa en heti sillään innostunut ryhtymään uudestaan kirjalliseen musiikkiprojektiin, niin inspiroivaa kuin yhteistyömme Hannun kanssa oli ollutkin. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin uteliaisuuttani syventymään teksteihin. Niiden joukosta erottui selkeästi eeppinen "Sotalapsi", jossa oli erityistä sisäistä hehkua.

Teksti oli pitkä ja polveileva, joten olin epävarma saisinko sen koostettua kompaktiin, musiikillisesti iskevään muotoon. Päätin itse lukea sen saadakseni selville, kuinka kauan pelkkä tekstin lukeminen kestäisi. Saadakseni luentaani sykettä päätin soittaa taustalle yksinkertaisen blues-riffin baritonisaksofonilla. Jo lukiessani tajusin, että tekstissä on valtava imu ja saatuani sen luettua olin positiivisen tunnekuohun vallassa. Tämä rokkaa. Soitin taustalle pari puhallinstemmaa saadakseni hieman lisää sävyjä ja helpottaakseni tarinan rakenteen hahmottumista. Tämän jälkeen jätin homman sikseen kunnes se aikansa alitajunnassani muhittuaan alkoi elää. Tutkin tekstejä lisää ja sieltä löytyi kolmestatoista surrealistisesta nelisäkeestä koostuva "Lindforsin Tusina". Siihen sopi hyvin 11/4 poljennossa kulkeva riffi, jolle soitin pienen kitaravahvistimen läpi bassoklarinetilla vasta-äänen ja aloin kehittelemään niiden päälle erilaisia puhallinteemoja.

Näiden aihioiden kanssa lähestyin Hannua ja kysyin, josko kokeilisimme äänittää hänen luentaansa. Hannu oli aluksi sitä mieltä, että minun lukemani versiot kävisivät hyvin levylle, mutta kieltäydyin kohteliaasti kunniasta. Nämä tekstit vaativat tulkikseen nimenomaan kirjoittajansa äänen.

Homma eteni jouhevasti siihen asti, että olimme äänittäneet Hannun luennat sekä Mamba Assefan ja Esa Onttosen soittamat komppiraidat. Homma tuntui pelittävän uskomattoman hyvin. Sitten sain pienen muistutuksen Murphyltä ja digitaalisen taiteen perustuslaista. Kyllä, olin unohtanut tehdä back-upit ja ulkoinen kovalevy tilttasi juuri kun sen takuuaika oli umpeutunut. Jonkin aikaa asian kanssa venkoiltuani minulle paljastui karu totuus, mitään ei ollut tehtävissä. Mitään muuta kuin aloittaa homma alusta. Alkuperäiset demoäänitteet sentään olivat tallella ja aloin rakentamaan taloa uudestaan niiden perustalle. Hannua ei uudelleen äänittäminen tuntunut hetkauttavan ja luenta tuntuikin vain parantuvan mitä enemmän sitä tehtiin. Pitkähkön työn jälkeen pääsimme siihen pisteeseen mihin työ oli jäänyt. Mutta miten tästä eteenpäin?

Olin innostunut kokeilemaan sähköisesti preparoituja puhaltimia ystäväni ja kollegani Mikko Innasen kanssa ja tehnyt tältä pohjalta levynkin (PikNik, 2012). En muista, miksi ja miten sain idean äänittää lisää tällaista häröilyä. Joka tapauksessa teimme treffit The Junk Room ‑studiolle, jonne Mamba tuli asentamaan mikrofonit. Pantuaan äänityksen käyntiin Mamba sanoi palaavansa muutaman tunnin kuluttua. Näin tapahtui ja siihen mennessä olimme tallentaneet lähes kolme tuntia monitaiteellisesti polveilevaa soinnillista tutkimusmatkaa, jossa ei ensi kuulemalta tuntunut olevan päätä eikä häntää. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin se oivalluksen hetki, että tajusin Hannun tiettyjen tekstien ehkä toimivan tällaisen arvaamattoman sointimaalailun kanssa. Tuumasta toimeen, vaikka epäilinkin Hannun oudoksuvan abstraktia äänimaailmaa. Mielestäni se kuitenkin jollain oudolla tavalla istui Hannun monikerroksiseen ja kaikkia korulauseita kaihtavaan sanataiteeseen eikä kirjailijakaan tuntunut millään tavoin vieroksuvan tätä välillä hyvinkin romuluista äänten louhintaa. Pienen totuttelun jälkeen homma asettui luontevasti kohdilleen ja pian meillä olikin toista tuntia kestävä kokoelma Hannun ainutlaatuista sanan peitsen säihkettä sekä sitä värittävää soinnillista tukitoimintaa, jota itseni lisäksi harjoitti ansiokkaasti ja antaumuksellisesti joukko sävel- ja äänitaiteilijoita, joita täten haluan lämpimästi kiittää. Kiitos Mamba, kiitos Samuli Kosminen, kiitos Mikko Innanen ja kiitos myös Pekko Käppi, Esa Onttonen, Matti Riikonen ja Arttu Tolonen. Voima oli kanssamme.

Helsingissä huhtikuussa 2015
Hepa Halme